MISSÄ MENNÄÄN....

Päivittäin jännittää kun suuntaa kohti palvelukotia. Päivittäin miettii että mitä tänään tulee vastaan.

Viime viikon teema oli puhtaanapito. Tai oikeastaan sen puuttuminen. Isän edellisestä suihkutuksesta oli kulunut lähes kaksi viikkoa. Isä oli tahmainen ja haiseva. Hiukset olivat rasvaiset, kynnenaluset mustat.

Äiti vihdoin tuskastui tilanteeseen ja meni vaatimaan isän suihkutusta. Asiasta nousi riita. Äidille todettiin että "pyritään suihkuttamaan" noin kerta viikossa. Mutta entäs jos siitä edellisestä onkin kulunut tuo kaksi viikkoa?

Riidan kautta isä vietiin suihkuun. Äiti odotti koko tuon ajan isän huoneessa - kuin varmistaakseen että myös vettä muistetaan käyttää.

Hoitohenkilökunnan asenne tähän keskusteluun oli hälyyttävä: jos ei hoito kelpaa, hakekaa jotain muuta paikkaa. Uhkailuako? Äitini totesi tähän että isällä on paikka täällä, ja on luvattu hoitaa hyvin.

*
Äiti on ottanut asiakseen aina hakea isän ruuan jakelupisteestä, ja syöttää ruoan kun se on vielä lämmintä. Jälleen näin - ruokana oli puuroa, äiti syötti isälle hänen annoksensa. Samaan aikaan äiti ihmetteli, ettei isän huonekaverille tuoda puuroa laisinkaan. Huonekaveri ei pysty liikkumaan, eikä puhumaan - eli ei pysty pitämään omia puoliaan. Omaiset hänen luonaan käyvät satunnaisesti.

Kun äiti teki lähtöä kotiin, hän ajatteli että huomauttaa jollekin hoitohenkilökunnasta, ettei yksi asukas saanut puuroannostaan. Ei näkynyt hoitohenkilökuntaa. Ei näkynyt ruokia. Kaikki oli korjattu pois. Tämä asukas jäi ilman päivän toista pääannosta.

Miten paljon näitä unohduksia käy? Voimme vain arvailla.

*

Niin kauan on kohtuullista, kun vanhus pystyy liikkumaan omin avuin. Niin kauan, kun hän pystyy itsenäisesti (tai vaikka autettuna) käymään wc.ssä tarpeillaan. Niin kauan, kun hän pystyy itse syömään ja huolehtimaan siitä että saa ruuan muiden mukana. Niin kauan, kun vanhus pystyy vaikka itse wc.ssä käydessään hieman pesemään kasvojaan ja käsiään.

JUOMISESTA

Isää on viimeisen vuoden aikana kuljetettu jonkun kerran sairaalaan kuivumisen takia. Edes olleessaan sairaalahoidossa hän ei ole saanut tarpeeksi nestettä juomalla, ja tipan laittaminen on ollut välttämätöntä. 

Palvelutalolla pidettiin taannoin omaisille tilaisuus jossa kerrottiin saattohoidon aloittamisesta. Ennen kuolemaa ihmisen ruokahalu katoaa ja luonnollisesti lopettaa syömisen. Sen jälkeen loppuu juominen.

Pääsääntöisesti isälle on maistunut ruoka ihan hyvin vielä, pois lukien ne kylmentyneet ruuat. Isä kokee myös valtaisaa janon tunnetta jatkuvasti. Hoitohenkilökunta ei kiireiltään ehdi vanhusta juottamaan, joten sekin jää omaisten huolehdittavaksi. 

Olemme vieneet isälle erilaisia muita juomia - vaihtoehdoksi vedelle. Nuo juomat ovat joko keinomakeutettuja tai hedelmäsokerilla makeutettuja. Näistä on nyt toistamiseen valitettu henkilökunnan toimesta, mehut kun ovat liian hyvän makuisia ja isä näin ollen juo liikaa, vaippa kastuu, joka tarkoittaa lisää työtä henkilökunnalle ja kasvanutta vaippakulutusta.

Meitä omaisia on moitittu toistuvasti myös siitä että ylipäätään juotamme isää liian paljon. Seuraava kortti juomien suhteen tuli tässä taannoin, kun meitä omaisia syyllistettiin siitä, että juomien keinomakeutusaineet aiheuttavat vatsan liiallista toimintaa - siis taas henkilökunnalle liikaa töitä, kun vaippaa joudutaan vaihtamaan useammin. Aterioiden yhteydessä tarjottava juominen: maito, kahvi ja vesi riittävät kuulemma tuolla kulutuksella. Vanhus ei tarvitse kuulemma juurikaan nestettä, vaan vanhuksen tulisi antaa kuivua ihan rauhassa.

Myös isän huonekaverit tuntuvat kärsivät samanlaisesta janosta. Edellispäivänä huonekaveri, se liikuntakykyinen, oli vienyt isältä avatun mehupullon. Isä kun juo nokkamukista, niin avattu mehupullo on jäänyt pöydälle odottamaan mukin täyttöä. Tuo viety karpalomehupullo oli siinä kaverin pöydällä. Olen useasti kuullut miten tämä huonekaveri on pyytänyt juomista, mehua tai edes vettä, mutta kertaakaan en ole nähnyt että juomista hänelle olisi tuotu. 

Kyllähän palvelutalossakin jossain kohtaa astuu esiin vahvemman laki, otetaan vaikka kaverilta jos ei muuten saa. Varsinkin jos kaveri ei pysty puolustautumaan.

Tässä taannoin, kun menin iltasella isää katsomaan hänellä ei ollut yhtään juomamukia pöydällä, ei edes sitä vesilasia, ja jano oli melkoinen. Yleensä keittiön ovi on lukittuna, mutta nyt ei ollut - kävin omin lupineni hakemassa isälle kaksi nokkamukia juomista varten. Hoitohenkilökunnan toimesta tultiin yksin askelin tarkistamaan mitä olin hakenut keittiöstä, ja kuulin isän huoneeseen kun he keskustelivat keittiön oven lukitsemisesta.

Eräänä iltana isälle oli käynyt niin ettei ollut saanut juotua mukista. Hän oli hätyyttänyt hoitajatkin paikalle ja kertonut että nokkamukin reikä on ummessa ja eikä juomaa tule. Hoitajat olivat vain kuitanneet asian sillä, että isä vitsailee -  kyllä se muki toimii. Kun menin siihen isän luo, niin hän alkoi heti selittämään mukiongelmaa. Hän pyysi, että pyyhin mukin nokan ja reiän. Ihmettelin miksi näin pitää tehdä, mutta tein työtä käskettyä. Isä koitti uudelleen juoda ja sitten muki toimi. Hän ei ollut huomannut sitä, että muki oli ollut tyhjä. Minä täytin mukin ensi töikseni kun menin, ja sen takia muki toimi taas. Ihmettelen vain niitä hoitajia, mikseivät voineet täyttää sitä mukia.

Mistään ei palvelukodissa uskalla mitään sanoa. Välitön seuraus on uhkailu siitä että isä siirretään sitten muualle, kymmenien kilometrien päähän. 

 

HARHOJA

Isän päiviin kuuluu jo harhat. Miten paljon hän harhoja näkee emme tiedä.  Silloin kun hän ihmettelee jotian asiaa meille ääneen, pääsemme kärryille missä mennään.

Ota tuo karhu pois tuosta nenäni edestä

Tuo oli yksi enimmäisistä, erittäin hämmentävistä harhoista. Tuossa kohtaa yritin vielä sanoa äidille, että hän on varmaan kuullut ihan väärin. Jos isä vaikka pyysi ottamaan "karvaa" pois nenästä. Valitettavasti tämä oli vain harhojen esiinmarssi.

Ota tuo mono pois tuosta jalasta......

Isä heilutti sitä katkaistun jalan tynkää vinhasti peiton alta pois. Hän kehoitti määrätietoisella äänellä minua ottamaan tuo mono pois tuosta jalasta. Katsoin isää ja totesin että noin on ihan hyvä - ei tarvitse tehdä mitään. Tässä kohtaa minulla ei ollut enää mitään selitettävää.

Suomen liput...

Tein lähtöä isän luota, ja laitoin television päälle isää varten. Isä on aina ollut innokas penkkiurheilija, ja talviset lajit ovat olleet hyvinkin mieleen. Televisiosta tuli ampumahiihtoa. Hän odotti Kaisa Mäkäräisen osuutta. Äiti tuli pian jälkeeni isän luo. Isä oli alkanut ihmettelemään äidille miksei tuolla katsojien joukossa näy laisinkaan Suomen lippuja - kun hänelläkin on täällä sängyn ympärillä näin paljon lippuja (todellisuudessa koko huoneessa ei ollut ensimmäistäkään Suomen lippua). 


Harhat ovat hankalia käsiteltäviä. Miten voimme tietää, mikä isän kertoma on todellisuutta ja mikä harhan aiheuttamaa. Jos isä kertoo, että hoitohenkilökunnassa on joukkossa sellaisia jotka kohtelevat häntä epäasiallisesti - nimittävät paskahousuksi, niin mitä me omaiset voimme tehdä? Onko nimittely todellista vai harhaa.?  
 

TUNNISTAMINEN JA MUISTAMINEN

Olemme tulleet siihen vaihteeseen, ettemme enää voi olla varmoja tunnistaako isä meitä kun menemme käymään.

Äidin ja minut isä on vielä toistaiseksi tunnistanut. Viikonloppuna kun tätini, isän sisko, vieraili isän luona tilanne oli toinen. Isä on ihmetellyt ketä häntä oli tullut tervehtimään.

Nimet ovat hukassa - kaikkien. Äidin nimi ei muistu millään mieleen, kun isä selittää jotain. Minun ja tyttäreni nimet menevät koko ajan sekaisin.

Tässä taannoin kävi useamman kerran niin että kun menin tervehtimään isää, niin ensimmäinen kysymys oli: tiedänkö äidistä jotain? Isä kertoi ettei äiti ole käynyt koko päivänä. Huolestuin, kun tiesin, että äiti käy isän luona aina ruoka-aikoina - auttaa syömisessä. Soitin äidille ja kysyin että onko kaikki ok? Totta kai on, kuului vastaus. Sain tietää että äitini oli juuri palannut isän luota kotiin, oli ollut isän vierellä viimeiset kaksi ja puoli tuntia. Isä ei vain asiaa muistanut.

Miten paljon vanhusta, muistisairasta, tulisi sitten käydä katsomassa? Hoitohenkilökunta palvelutalolla on useaan otteeseen sanonut ettei meidän pitäisi käydä päivittäin, saati sitten kahdesti. Äitini käy kaksi kertaa päivässä, siis ruoka-aikoihin. Hän huolehtii isän syöttämisestä. Minä käyn kerran päivässä, työpäivän jälkeen. Meistä sitten jompi kumpi pesee isän hampaat, ajaa parran, rasvaa kuivaa ihoa ja auttaa pienissä jutuissa, mm. juomisessa.

Palvelutalossa, jossa isä on, on kaikkiaan 35 asukasta. Henkilökunta on kertonut, että noin viittä asukasta omaiset käyvät säännöllisesti katsomassa. Entä ne kolmekymmentä muuta vanhusta?

Väsytämmekö itsemme? Kyllä. Molemmat, äitini ja minä, olemme melko lailla uupuneita. Meille tapahtuu asioita, vahinkoja, mitä ei muuten ole tapahtunut. Äidillä putosi avaimet hissikuiluun. Itse ajoin ylinopeutta ja otatin itsestäni erittäin kalliin omakuvan.

Osaammeko olla pois isän luota? Emme. Äiti ja isä ovat vihkivaloissaan luvanneet auttaa ja tukea toisiaan niin myötä- kuin vastamäissä, kunnes kuolema heidät erottaa.

Isä on hoitanut ja huoltanut minua, kun olin pienempi. Vanhemmiten en ole itse tarvinnut hoitamista, mutta tukea ja apua aina silloin tällöin, vaikka oman lapseni hoitamisen kanssa. Isältä ja äidiltä on aina saanut apua ja tukea - olen aina voinut luottaa siihen että he on saatavilla. Nyt on minun vuoroni auttaa isää. Vaikka apuni olisi sitten vain läsnäolo ja kädestä kiinni pitäminen.

Pelkään jo sitä päivää kun isä ei ehkä tunnista minua. Tiedän että sekin päivä tulee, ja tiedän että se sattuu kovasti - mutta kuuluu varmasti osaltaan tähän luopumisprosessiin. Silti olen isän vierellä päivä toisensa jälkeen, niin kauan kun hän on on vielä täällä meidän rinnalla.

HOITAMISESTA

Entä vanhusten saama hoito palvelukodeissa? Asukaspaikat ovat ääriään myöten täynnä. Hoitoa tarvitsevia vanhuksia on jonoksi asti. Henkilökuntaa on rajallisesti.

Hoitotoimenpiteet menevät pitkälti tietyn aikataulun/lukujärjestyksen mukaisesti. Entä kun joku vanhus tarvitsee apua poikkeavaan aikaan? Jos painaa hälytysnappia, tuleeko apua? Vai joutuuko odottamaan pitkäänkin?

Ruokahuolto

Asia, joka on ihmetyttänyt sivusta seuraajaana, on ruuan jakelu. Vanhusten ruuat annostellaan valmiiksi lautaselle. Lautaset, maitolasit, jälkiruuat yms. laitetaan tarjoilukärryille. Tämän jälkeen hoitohenkilökunta alkaa jakamaan ruokia omassa järjestyksessään. Melko usein he myös syöttävät vanhuksen, joka ei enää kykene syömään itsenäisesti. Se, että jota kuta jäädään syöttämään, tarkoittaa että muut jäävät odottamaan omaa annostaan.

Alussa jäimme odottamaan milloin isä saa oman annoksensa. Aikaa saattoi kulua hyvinkin 20-30 minuuttia ennen kuin annos tuotiin. Tarjolla oli siis kylmettynyttä ruokaa, lämmennyttä maitoa, kuivahtanutta leipää, jos leipää oli laisinkaan.

Miksi se ruoka pitää annostella lautasille etukäteen. Ja antaa jäähtyä tarjoiluvaunussa. Miksei ruokaa voisi annostella sitä mukaan kun se oikeasti tuodaan vanhukselle? Nyt kun olemme nähneet tämän tavan toimia, olemme omatoimisesti hakeneet isän ruuan tarjoilukärryistä. Näin takaamme hänelle lämpimän ruuan. Tämä on mahdollista vain kun me omaisina olemme ruoka-aikaan paikalla, huolehtimassa omasta perheenjäsenestä.  Entä ne vanhukset ketä ei omaiset käy juuri ruoka-aikaan katsomassa? Muodostuuko heidän päivänsä pelkästään kylmistä aterioista?

Edellispäivänä isän ja huonekavereiden illallinen unohdettiin. Jollei äitini olisi ollut paikalla huolehtimassa isän syöttämisestä, eivät tämän yhden huoneen vanhukset olisi saanut ruokaansa laisinkaan. Siinä kohtaa kun äitini oli mennyt kysymään illallisen perään, oli kaikki ruuat laitettu jo pois. Äidille ei selvinnyt se mistä henkilökunta taikoi sitten lihakeittoannokset unohdetuille.

Miten usein tällaista käy että vanhukset jäävät ilman ruokaa jollei jälleen omaiset ole pitämässä puolia.

Puhtaanapito

Kun ovesta astuu sisään niin valmiiksi tietynlainen haju-seinä iskee vastaan. Tilaa ei voi juuri tuulettaa kun asukkaat ovat pääsääntöisesti petien pohjalla. Toiset lääkkeet tekevät sen että ihminen alkaa haisemaan. Suihku on ylellisyyttä, jonne vanhus viedään ehkä kerran viikossa - riippuen oman hoitajan työvuoroistakin. Samaan hajujen sekamelskaan sekoittuu hiki, ulosteet, ruuat, oksennus.

On surullista seurata viereltä kun vanhus makaa märässä ja likaisessa vaipassa. Ja jälleen, jolleivat omaiset itse ole oman perheenjäsenensä puolesta aktiivisia, niin vaipanvaihdon väli voi olla tuntejakin. Toki sen ymmärtää että juuri vaihdettu puhdas vaippa voi likaantua nopeastikin, mutta siitäkin huolimatta tuntuu pahalta että vanhuksen vaipanvaihdon impulssi tulee omaisilta.

ISÄ

Isä on ollut sairaalakierteessä jo useamman vuoden. Viimeisen vuoden hän on ollut lähes pysyvästi sairaalahoidoissa. Hän on monisairas vanhus, jonka toinen jalka amputoitiin seitsemän vuotta sitten diabetesta seuranneen kuolion takia.

Tähän asti äiti on toiminut isän omaishoitajana, mutta äidin oman terveyden heikkeneminen on tehnyt sen, ettei isää voitu enää kotiuttaa kotioloihin.  Tammikuussa 2016 isä siirrettiin sairaalasta palvelutaloon, koska hoitohenkilökunta ei enää nähnyt tarvetta sairaalan tuottamalle sairauksien hoidolle. Palvelutalon toimesta tehtiin hyvin pian päätös lopettaa isän kohdalla kaikki pistäminen, mm. insuliinin antaminen. Sairauksien hoitamisiin tarkoitettujen lääkkeiden antaminen lopetettiin ja keskityttiin ainoastaan kivun lievittämiseen. Siis tehtiin saattohoitopäätös.

Meidän omaisten näkökulmasta on ollut hyvin raskasta seurata, miten oma rakas ihminen ajautuu koko ajan kauemmas meistä. Toki ymmärrämme, ettei kenenkään elämää voi loputtomiin jatkaa keinotekoisesti - edessä on joka tapauksessa väistämätön luopuminen.

 Aluksi kyse oli nimenomaan kivusta - hermosärystä, joka tuli syvältä sisältä. Kuolio on kotiutunut jäljellä olevaan jalkaan, jonka katkaisemiseen isä ei missään tapauksessa suostu. Kuolion eteneminen tarkoittaa väistämätöntä elimistön myrkytystilaa kovine särkyineen. 

Sairaalassa kivunlievennystä annettiin kun sitä pyydettiin. Palvelutalossa päivän kivunlievitysannos tuntuu olevan vakio. Tarvittaessa särkylääke voidaan antaa poikkeavaan aikaan, mutta lääke kaivetaan päivän dosetista. Olen jäänyt pohtimaan saako isä sitten lääkettä sen varsinaiseen antoaikaan laisinkaan.
 
Eilen kipuja oli jälleen todella paljon. Varpaita särki, ja kantapäätä. Isä irvisti kerta toisensa jälkeen. Tavallista isommat kivut olivat vaivanneet jo toista vuorokautta. Henkilökunta ei ollut niihin kiinnittänyt huomioita. Kivunlääkettä oli saanut vain normaalien lääkekierrosten yhteydessä. Kävin pyytämässä isälle särkyyn lievitystä.

Odotimme liki tunnin ennen kuin hoitaja tuli niiden kahden iltasärkylääkkeen kanssa jotka isälle olisi muuten jaettu puolitoista tunnin kuluttua. Onko tämä oikeanlaista kivunlievitystä, jos lääkkeen antoajankohtaa vain muutetaan, mutta lääkemäärä pysyy vakiona? 

Esittelyä....

Olen keski-ikäinen, perheellinen nainen. Päivätyöni teen toimistossa. Illat kuluvat saattohoidossa olevan isän tukena, sekä toisaalta tyttären kanssa tallilla. 

Kirjoitukset tulevat käsittelemään tavallista arkea. Vanhenemista. Surua. Luopumista. Vanhustenhuoltoa tänä päivänä ja hoitoa palvelutalossa. Huomioita omaisen näkökulmasta.

Tulen varmasti kirjoittamaan myös siitä kantavasta voimasta, mitä saan tyttären harrastuksen kautta - elämistä hevosmaailmassa ja olemalla tukena kilpakenttien laidalla.

Pohdinnoissa käsittelen ehkä myös teini-ikää ja vanhemmuuden vaikeutta. Yleensä yhdessäolo on kuitenkin aivan ihanaa.

Toisaalta tulee varmasti pohdittua sitä, mihin aikaa käytän päivittäin ja viikottain. Miten paljon kohdistan aikaa itseeni ja omaan jaksamiseen sekä omaan hyvinvointiin?

Blogin tarkoitus on olla varmasti enemmän itselle kanava elämän eri pohdinnoissa. Olen vuosien saatossa ennenkin purkanut asioita kirjoittamisen kautta.